PekkaRantanen Viisaasti liikkeellä!

Vanhustenhoito ei korjaannu sopulilauman keinoin

Julkisuuteen nousseet surulliset tapaukset yksityisten hoivakotien vanhustenhoidon laiminlyönneistä eivät valitettavasti tulleet yllätyksenä. Tietoa on saatu jo vuosien ajan, mutta hallitus on keskittynyt maakuntauudistukseensa. Vanhustenhoitoon liittyvät ongelmat on ratkaistava kokonaisuutena paikallisesti, koska paikallisesti vastataan myös liikunta- ja kulttuuritoimesta, jolla on merkittävä asema vanhusten hyvinvointia edistettäessä.

Terveydenhuoltojärjestelmän perustasolta puuttuu riittävän aikaisin aloitettu järjestelmällinen ja kattava kuntoutusjärjestelmä, joka kykenee ylläpitämään toimintakykyä jo ennen kuin merkittävää vajaakuntoisuutta ilmenee. Vanhakantaisesti kuntoutuksella ymmärretään fyysisen toimintakyvyn ylläpitämistä ja kohentamista, vaikka henkisen toimintakyvyn ylläpitäminen ja syrjäytymisen ehkäisy on myös välttämätöntä toimintakyvyn ja hyvinvoinnin säilymisen kannalta. Nykyisen lain mukaan kuntoutusvelvoitteet kohdistuvat yli 75-vuotiaisiin, jolloin ollaan auttamatta myöhässä. Ennaltaehkäisevät toimet eivät ole pelkästään terveydenhuollon toimia, vaan lähtevät kuntien järjestämistä liikunta- ja kulttuuripalveluista sekä harrastusmahdollisuuksista. Näihin osallistuminen on iäkkäiden kohdalla liian usein taloudellinen kysymys. Siksi maksuttomia uimahalli- ja kuntosalivuoroja sekä erilaisia harrastusmahdollisuuksia tulisi olla käytettävissä jo ennen ensimmäisiä merkkejä toimintakyvyn alenemisesta. Kunnat ovat tässä avainasemassa: ilmaiset uimahalliliput on nähtävä investointina tulevaisuuteen.

Kun pystytään säilyttämään toimintakyky ja erilaisiin toimintoihin osallistuminen, kotona tarvittavan avun tarve vähenee ja kallista pitkäaikaista laitoshoitoa ei välttämättä tarvita lainkaan. Esperi Care -keskustelussa on juututtu juupas–eipäs-väittelyyn oikeasta hoitajamitoituksesta. Tilannetta on verrattu muihin Pohjoismaihin ja kauhisteltu kustannuksia, joita inhimillinen henkilöstömitoitus aiheuttaisi. Laissa ei ole määritelty minimihenkilöstömäärää. Suositus on nyt vähintään 0,5 hoitajaa vanhusta kohti. Ainoan oikean henkilömäärän kirjaaminen lakiin on ongelmallista, koska hoitopaikat ja -tarpeet vaihtelevat. Hoitopaikat ja tuetun asumisen palveluyksiköt ovat huomattavan erilaisia. Joissakin paikoissa 0,3 tai 0,5 hoitajaa/asiakas voi olla täysin riittävä, kun taas toisessa paikassa 1,2 hoitajaa asukasta kohti ei ole tarpeeksi. Pelkään, että nyt hätäratkaisuna ennen vaaleja lakiin kirjataan hoitajien vähimmäismääräksi julkisuudessa pyörinyt 0,7 työntekijää/vanhus. Pahimmillaan tämä minimiksi tarkoitettu luku nähdään myös maksimina, jolloin kaikkein vaativinta hoitoa tarvitsevat jäisivät vakavasti heitteille. Kelvollista lakia ei saada aikaiseksi jäljellä olevan istuntokauden aikana ja huonojen lakien muuttaminen myöhemmin on osoittautunut vaikeaksi. Oikea tapa olisi säätää lakiin puitteet asetuksille, jotka määräävät sopivat määrät henkilöstölle yksityiskohtaisempien palvelutarpeiden mukaisesti.

Pelkän henkilökuntamäärän asemasta meidän pitäisi Pohjoismaiden välillä vertailla myös sitä iäkkäiden henkilöiden määrää, joka joutuu pitkäaikaishoitoon. Suomi ei sijoitu hyvin tässä tilastossa. Muutama vuosi sitten suomalaisista yli 80-vuotiaista pitkäaikaisessa laitoshoidossa asui lähes 10 %, kun vastaava luku Tanskassa oli lähellä nollaa. Nyt suomalaisia lukuja on saatu lähemmäs tanskalaisia, joskin osittain pelkällä tilastotempulla muuttamalla pitkäaikaishoidon laitoksia kodinomaisen palveluasumisen yksiköiksi. Kun ikääntyneiden toimintakyky ei olekaan aidosti parantunut ja näissä yksiköissä asuvat tarvitsevat niin paljon hoivaa, eivät yhteiskunnan resurssit ole enää riittäneet. Ei liene ihme, että kustannusten paineissa tehostettua palveluasumista tarjoavat yritykset ovat minimoineet hoitohenkilöstön määrän ja laadullisesti parempaa hoivaa tarjoavat yritykset ovat toistuvissa tarjouskilpailuissa pudonneet markkinoilta.

Julkisen ja yksityisen terveydenhuollon eron voisi kärjistää niin, että yhteiskunnan kannalta terveydenhuolto on onnistunut tehtävässään, kun ihmiset eivät tarvitse terveyspalveluja, koska pysyvät terveinä. Vanhustenhuollossa se tarkoittaa sitä, että ennaltaehkäisevät toimet ovat kunnossa, jolloin rahaa säästyy korkeatasoiseen pitkäaikaishoitoon niille harvoille, jotka sitä tarvitsevat. Yksityinen terveydenhuolto keskittyy myymään ostajan pyytämiä palveluja mahdollisimman kustannustehokkaasti mahdollisimman monelle ottamatta väestön tarpeita huomioon.

Eduskunta on käyttäytynyt sopulilauman tavoin alkamalla ratkaista ongelmaa pelkästään valvontaa kiristämällä tai säätämällä korkeampia henkilöstömääriä edellyttäviä lakeja. Mikään valvonta ei ole riittävää, jos merkittävä osa ikääntyneistä on jatkuvan avun tarpeessa laitoshoidossa. Kustannusongelmat voidaan ratkaista ainoastaan ehkäisemällä tehokkaasti raihnaistumista. Jos näin tehdään, tarvitaan pikäaikaishoitoa tarjoavia laitoksia yhä vähemmän, ja silloin niissä voi olla jopa kolminkertainen henkilöstömitoitus nykyiseen verrattuna, ja silti yhteiskunnan resurssit riittävät kunnon valvontaan. Silloin myös vanhukset voivat olla tyytyväisiä ja onnellisia, mikä on tärkein tavoiteltava asia.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset